Hajatelmia

Viime syksystä lähtien olen pohtinut omaa koiraharrastustani, ja halusin viimein kirjata mietintöjäni ylöskin. Saa lukea jos jaksaa, tästä tulee pitkä pätkä sekavaa tekstiä.

Kannuksessa koulussa ollessa koirien kanssa treenaaminen ja kokeisiin tähtääminen oli ykkösasia, ja jotenkin sitä oppi tietynlaisen "kun-mikään-ei-riitä" -mentaliteetin, jota tykkäänkin kutsua Kannusefektiksi (en nimittäin tunnu olevan ainoa jolle on jäänyt sama päähänpinttymä ;)).

Heti uuden pennun tultua pitää aloittaa treenaaminen: tottista, nenänkäyttöharjoituksia (ruoan ja lelujen etsintää), jäljestämistä, hakua, sisätiloissa kulkemista, leikkimistä ja hyvä jos ei agilityäkin. Puolivuotiaana koiran tulee osata jo alustavasti seuraaminen, jäävät liikkeet, noutokapulan pito, jäljestäminen, henkilö- ja ruoanetsintä, kaiken maailman kierreportaiden kiipeily (joissa ohjaajaakin jo huippaa!), jne jne. Vuotiaana, mieluusti jo ennen, koiran tulisi teknisesti osata ainakin BH:n ja tokon alokasluokan liikkeet sekä paljon muuta. Toko-koe 10kk ikäisenä, BH läpi 12kk iässä. Kisaamaan pk-lajeissa heti kun ikää on tarpeeksi. Toko-luokkia läpi mahdollisimman nopeasti.

Koska eihän se muuten ole mitään tavoitteellista treenaamista!

Noh, sitä voikin sitten kuvitella kuinka huonoksi koiranohjaajaksi sitä olen itseni tuntenut Kiusan kanssa. Koira täyttää keväällä 4 vuotta, ja tuloksina sillä on jopa IP1, ALO1 sekä kaksi tuloksetonta IP2-koetta. Miten tähän on päädytty? Aloitetaanpa alusta.

Kiusa olisi ollut jo vuotiaana teknisesti valmis suorittamaan bh-kokeen. Tämä kohta olikin sitten se, missä piti maksaa oppirahat koirankoulutushistoriassani: Kiusa on koira, jonka kanssa olisi pitänyt ainakin sen ensimmäisen vuoden ajan keskittyä vain ja ainoastaan oikeanlaisen mielentilan rakentamiseen tottiksessa. Nyt se tosiaan osasi teknisesti, mutta minkäänlaista tekemisen intoa siitä ei löytynyt. Ja tämä on se asia, joka on vaikuttanut kaikkeen yhdessä tekemiseemme ihan tähän päivään saakka. Ja tämän asian korjaaminen on edelleen vaiheessa, ja tulee varmasti ikuisesti olemaan. Se on myös yksi syy siihen, miksi yhteistyömme tökkii ja miksi motivaationi sen kanssa treenaamiseen on ollut välillä lähes nolla: meillä ei vain ole ollut kivaa kentällä. Eikä ole aina vieläkään, vaikka parempaan suuntaan ollaan menossa. Tähän asti tuloksia ollaan saatu tehtyä vain hammasta purren. Koska niitä tuloksia pitää tehdä PISTE.

Mistä päästäänkin seuraavaan päähänpinttymään: minkälaiseen tulokseen voi oikeasti olla tyytyväinen?

Koesuorituksen tulee olla lähes täydellinen, ja pisteet sen mukaiset. Esimerkiksi Kiusan alokasluokan toko-tuloksen ohitin lähes pelkällä olankohautuksella: 167,5p.. Eihän sellaiseen voi olla tyytyväinen, sehän on lähes ykköstuloksen alarajalla.. IP1, no jaa, tottiksesta vain 85p. Ei hyvä. IP2, kaksi täyskatastrofia jäljellä. Suoraan sanoen viime vuonna loppukesästä veetutti mukavasti kakkosen kokeiden jälkeen.

Viime syksynä ennen Tällin tuloa aloin sitten lopulta miettiä, että mikä on mennyt pieleen ja mitä pitäisi tehdä toisin ettei päädyttäisi Tällin kanssa samaan tilanteeseen. Samoja asioita pohdiskelleiden kavereiden kanssa keskustelemisesta se ajatus sitten lähti. Ehkäpä se vika on tosiaan omassa pääkopassa, itse luomissa tavoitteissa ja paineissa?

Kiusa oli 2v BH-kokeessa, ja 2v2kk kun suoritimme molempien ensimmäisen suojelukokeen. Olin kaksivuotiaalla koiralla suojelukokeessa, takana parisenkymmentä suojelutreeniä. Koiralla, joka on ensimmäinen suojelukokeeseen treenannut koirani. Suoritin ensimmäistä suojelukoettani. Ja en osannut olla tulokseen tyytyväinen!!

Ensimmäinen päätökseni on: lopetan itseni muihin, paljon kokeneempiin, harrastajiin vertaamisen. Treenatessa pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseen, mutta hei, aina ei voi onnistua. Ei edes joka kerta. Koiralla voi myös olla puutteita, eivätkä ne siitä muutu vaikka kuinka toivoisi tai hakkaisi päätä seinään. Parempi vain hyväksiä koiran ominaisuudet sellaisina kuin ne ovat, ja pyrkiä parhaaseen tulokseen. Muuten sitä voi jättää harrastamisen kokonaan väliin.

Yksi tärkeimmistä asioista on kuitenkin seuraava: lopetan tulospaineiden kehittämisen heti alkuunsa. En ole kenellekään muulle vastuussa koirieni tekemisistä, pääasia että olen itse tyytyväinen kehitykseen. Tällin ei tarvitse osata vaikka kuin leikkiä kentällä 1v. synttäripäivänään jos minusta siltä tuntuu, eikä muiden mielipiteillä ole väliä. Ja tämä ei meinaa sitä, että me ei tehtäisi mitään, vaan sitä, että tosiaan teen juuri sillä aikataululla kuin itsestä parhaalta tuntuu. Mitenkäs se sanonta menikään, hosuen ei tule kuin....? ;)

Katsotaan miten meidän käy. Kiusan kanssa on tavoitteita kesälle, ja suurin niistä olisi yhteistyön ja motivaation parantaminen ja säilyttäminen. Palaan tähän tekstiin vuoden tai parin päästä, ja toivon että tosiaan olen oppinut jotain.

Ja loppuun vielä pakollinen Kiusa-kevennys. :)